Minun polkuni.
Synnyin Urjalassa 16.06.1931. En tiedä saunassa vai pirtissä, on varmasti kerrottu, en kuitenkaan muista.
Muistan kun olin 2 vuotias, isä osti jostain huutokaupasta polkuhevosen. Se oli elämäni ihanin lahja, ajelin sillä päivät pitkät pirttiä ympäri.
Asuimme kylän tien varressa, pienessä mökissä. Teillä oli portteja eli veräjä. Hevosilla kulkijat tai autolla kulkijat olivat kiitollisia, kun oli portin avaaja paikalla. Saimme jonkun lantin palkaksi tai karamellin, mitä milloinkin.
Aika kului ja vuosia kertyi. Isän piti työn perässä muuttaa pois Urjalasta, monien vaiheiden jälkeen päädyimme Messukylään, Tampereen naapuriin. Isä pääsi töihin Tampellaan, ammatiltaan isä oli taitava seppä.
Mökki mihin asetuttiin, oli tosi pieni, ei ollut muuta kuin hella, huone ja pieni ullakko, jossa vielä kummitteli. Kiireessä rakennettiin mökin jatkeeksi pieni kamari, myöhemmin toiseen puoleen poikien kamari, näin asuttiin monta vuotta, kunnes täytin 7 vuotta. Jouduin äidin kanssa menemään isoon kansakouluun 1937, jossa meitä vastaanotti Kaisa Salonen.
Oppilaita oli lähes 30 luokassa, kahdenistuttavia pulpetteja oli paljon. Minä jouduin eturiviin, tytön kanssa samaan pulpettiin. Mäkisen Ensi oli tytön nimi, näin koulutie alkoi. Olen vieläkin Ensin kanssa hyviä ystäviä, vaikka vuosia reilusti yli 80 v.
Koulu jatkui normaalisti, kunnes tuli vuosi 1939. Opettaja tuli luokkaan, oli jo myöhäinen syksy. Oppilaat paikalla kaikki, opettaja oli huolestuneen näköinen. Kunnes hän avautuu ”rakkaat oppilaat, teidän on lähdettävä kotiin, sota on syttynyt”, näin meidän talvisotamme alkoi.
Kerron lyhyesti ensi kokemukseni tapahtuneesta. Oli kuulas selkeä aamu. Tulimme kaikki ulos ja valtava jyrinä täytti tienoon, lähes sata venäläisen pommikonetta lensi meidän mökkimme yli. Meiltä oli 3-4 kilometriä matkaa keskikaupungille. Koneet lensi laivueena, 6-7 konetta joka laivueessa, niitä oli paljon. Pommi luukut aukenivat meidän kohdallamme, pommit irtosivat ja putosivat laajalle alueelle. Koko kaupunki oli hetken päästä tulimerenä. Olin 8 vuotias, muistan kaiken hyvin. Pommituksia oli tämänkin jälkeen useita. Muutimme pohjanmaalle joksikin aikaa isän veljen luo.
Vuodet kuluvat pian olin melkein parikymppinen. Jouduin syyniin ja sitten armeijaan, sitä ennen menin autokouluun. Pääsin armeijassa autokomppaniaan ja monien vaiheiden jälkeen minut valittiin viesti rykmentin komentajan autokuskiksi. Eversti Liesi oli päällikkö.
Rykmentin tehtäväksi tuli vetää olympia kylään piuhoja, koska Helsingissä oli Olympialaiset vuonna 1952. Veinkin kerran korkeita upseereita stadionille, upseerit menivät toimistoon neuvottelemaan. Ajattelin, että menenpä torniin katsoman Helsinkiä, olin tornin huipulla. Katsoin alas, näin sieltä, kun herrat menivät autoon ja minä huipulla, voi herranpieksut.
-Erkki Joutila / Viola-kodin kotihoidon asiakas
Käykää lukemassa Viola-kodin muita oma polku kirjoituksia täällä.