Lähellä vai kaukana
Vanhan viisauden mukaan lähelle ei näe. Kun olin nuori, en ymmärtänyt tämmöistä lausetta. Minulla oli kova kiire pois liiankin tutuista lähikuvioista, joita olin katsellut koko pienen ikäni. Tiedonhalu ja seikkailunkin halu vie ihmisiä isoihin kaupunkeihin, ulkomaille, vieraisiin kulttuureihin. Jos sellaista halua ei olisi ollut, elelisimme ehkä yhä savupirteissä ja kyntäisimme puuauralla kivistä peltoa…
Ajatus on mahdoton, koska ihminen on lajina utelias
Jo pikkulapsi kyselee, mitä on tuon ja tuon mäennyppylän tai tuon metsän takana. Pitää päästä näkemään. Sama polte on vaivannut löytöretkeilijöitä, viikinkejä, laukkukauppiaita, tutkimusmatkailijoita – niin varmaan avaruusmatkailijoitakin. Mennä pitää! Pitää saada tietää!
Mutta nyt tuli tämä pandemiamutta. Matkustelu hiipui, kyläilyt myös. Teatterit kärvistelevät. Nuoret menivät festivaaleilleen ja terasseilleen, sovituin rajoituksin. Mutta yllättävää kyllä meille kaikille tulee sellaisia rajoituksia, joita ei nuorena ymmärrä, ei usko, ei näe, ei koe todellisiksi.
Minkä ihmeen takia horjahtelen sienimetsässä niin, että kori lentää. Miksi entinen pieni oja on nyt joki, jonka yli en pääse? Olen tänä kesänä muistanut, miten ehdottelin vanhenevalle äidilleni, eikö raivattaisi vanhaan puutarhaan pieni kasvimaa! – Ei raivata, sanoi äiti. Näin katseen, joka selitti kaiken. Katse kiersi tuttuja paikkoja, pihakiviä, puita, tuttuja ovia. Niiden piirissä hänen elämänsä oli tapahtunut, mutta mitään ei raivattaisi enää. Oli irtoamisen aika, kypsymisen aika.
Olen alkanut ymmärtää, että kypsymisen aikaan ehtii nähdä sellaista, mitä ei ennen nähnyt
Ja lähelle pysähtyessä voi nähdä kauas. Jos löytää vaikka jonkin lapsuuden kiven, sen päällä istuen voi tehdä todella pitkän matkan. Voi nähdä vuosikymmenten taakse ja muistaa, missä ensimmäiset ahomansikat kypsyivät, missä tarhakäärme muinoin lepäili, missä leikittiin lapsuuden leikit.
Voi alkaa tuntua siltä, että ne vaiheet olivat todellisempia kuin monet myöhemmät elämän mutkat, jolloin täytyi kiirehtiä, päteä, suorittaa, hankkia tavaroita, yrittää olla kuin muut. Lapsena ei tarvinnut eikä tarvitse vanhanakaan. Nämä elämän ääripäät alkavat yhtäkkiä tuntua todellisemmilta kuin kaikkien välivaiheiden kiihkeä touhottaminen. Lapsi ja vanha ihminen näkevät läheltä kauas.
Maijaliisa Mattila – Viola-kotiyhdistyksen vapaaehtoinen
Tutustu Viola-kotiyhdistyksen muihin blogikirjoituksiin täällä.