SURU
”Suru teki lähtöään, tajusin, että sitä pyytäis enää en takaisin. Matkaan, matkaan tuskin tavataan. Mene pois, älä haikaile luokseni.” Näin huokailee Pauli Hanhiniemi, mutta emme pääse surusta ikinä kokonaan eroon, vaikka kuinka haluaisimme. Vain iloista elämää ja mukavia asioita me ihmispoloiset emme voi aina kokea.
Surun ajatellaan olevan luonnollinen ja elämän jatkumista edistävä tunne, kun olemme kokeneet suuren menetyksen. Siihen voi liittyä raastavia ikävän ja kaipauksen tunteita sekä lämpimiä ja lohduttaviakin muistoja. Suru on henkilökohtainen kokemus ja jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan.
Itku on hyvä tapa surun purkamiseen, mutta ei kyllä ainoa
Kaikki eivät itke ja usein puhutaan, että vain urheilutapahtumat saavat miehet kyynelehtimään joko ilosta tai harmista. Tämän huomasimme varsinkin kesän jalkapalloilun EM-kisoissa, kun sekä kannattajat että pelaajat itkivät vuolaasti pelin jälkeen. Miehet myös purkavat suruaan toimintaan, esimerkiksi punttisalilla, lenkillä tai puita sekä säkkiä hakkaamalla. Surun käsittelyä voi helpottaa myös luonnossa liikkuminen, musiikki tai lukeminen. Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä. Se voi kestää kuitenkin vuosia ja lähimmäisen menetys voi tuntua vievän pohjaa koko elämältä. Toipumiseen vaikuttaa ihmisen persoonallisuuden lisäksi elämänkokemukset sekä aikaisempi elämän tilanne.
Keho voi reagoida suruun päänsärkynä, vatsaoireina, muistikatkoksina ja lihasjäykkyytenä. Voimme tuntea myös kovaa hädän ja ahdistuksen tunnetta. Suru on myös fyysisesti raskasta, joten emme saa unohtaa syömistä, vaikka ruoka ei maistuisikaan. Jos vain on mahdollista, niin kannattaa yrittää nukkua ja muutenkin levätä riittävästi. Sureminen on kuitenkin tärkeätä, koska surematon suru voi purkautua vihana tai johtaa pahimmillaan ahdistukseen tai masennukseen.
- Rakkaat lähtevät, jää tyhjä tila muistoja.
- Jonain päivänä tuuli vie pilvet ja aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.
- Elämä on seikkailu, joka kestää jokaisella oman aikansa. Yhteiset muistot tallentuvat sydämiimme.
- On vain hiljaisuus ja sanaton suru.
Suru ei ole sairaus, mutta joskus se voi johtaa sairastumiseen
Jos surun aiheuttama tuskaisuus, toimintakyvyttömyys tai unettomuus jatkuvat pitkään, saatamme tarvita ammattilaisen apua. Tukea voi saada ja vertaistukiryhmiä on myös olemassa. On Nuoret lesket ry, Käpy-lapsikuolemaperheet, Huoma (henkirikosten uhrit), Surunauha (itsemurhan tehneet), mielenterveysseuran vertaistukiryhmät sekä seurakuntien sururyhmät.
Surun kohtaaminen on tärkeä osa kaikkien ammatti-ihmisten sureville tarjoamaa apua. Myös hoitajien velvollisuus on varmistaa, että toiminnallamme autamme surevaa raskaassa elämäntilanteessa. Meidän on kohdattava sureva yksilönä, osoittaa myötätuntoa, kuunnella ja olla läsnä. Lisäksi on tärkeätä, että meillä on sureville aikaa, eikä kiire saa näkyä kohtaamisessa, koska on tärkeää näyttää, että todella välitämme. Tärkeää on myös, että kunnioitamme surua, emmekä saa yrittää pienentää sitä tai tehdä omia tulkintoja. Surun kohtaaminen on myös usein vaikeaa. Meillä voi olla todella suuri halua auttaa, jolloin voimme unohtaa, ettei rakkaan ihmisen kuolemaa voi parantaa eikä siis surua pienentää. Myös hoitaja voi tiedostamattaan suojella itseään, mikä on luonnollista, koska ihmiset välttelevät ahdistaville asioille altistumista. Tällöin meidän ottama etäisyys näyttäytyy välinpitämättömyytenä. Omien työkavereidemme tuki on myös tärkeää ja on helpompi auttaa muita, kun itsellä on hyvä olla. Myös käytännön kokemuksesta on suuri hyöty kuolevan ja omaisten kohtaamisessa.
Kuoleman kohtaaminen kuuluu meidän hoitajien arkeen
Vaikka vanhuksen kuolema on odotettu, pysäyttää se aina. Vanhuksen kuolema lähestyy hiipumalla. Ruoka ei maistu, eikä edes juoma, kontaktia ei enää oteta, kuumeilu ja sekavuus ovat läsnä ja silmistäkin voi näkyä tuleva kuolema. Tärkein tehtävämme on yrittää varmistaa, ettei kuoleva joudu kärsimään kipua. Kuolemaan liittyy aina haikeutta, mutta meidän täytyy yrittää jättää työasiat työpaikalle, jotta pystymme jatkamaan taas seuraavana päivänä tärkeää tehtäväämme vanhusten hyväksi.
-Ihminen kuolee, muisto elää.
-Siellä missä olet nyt, kukkii kaunein maa, siellä tuuli lempein puhaltaa
-Nuku unta rauhaisaa
-On vain hiljaisuutta ja sanaton suru
-Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet
”Sanat tunnen, vaikken niitä kuulekaan. Sanot mulle varmaan, usko tulevaan, sillä kaikki säilyy aina ennallaan. On vain aika harhaa – vielä tavataan.”
Näin lauloi Kirka, jonka elämä loppui traagisesti sydänkohtaukseen reilu kymmenen vuotta sitten 56-vuotiaana.
Pahimmillaan menetyksen kokenut unohtaa, että hänellä on myös oikeus tuntea iloa elämän hyvistä hetkistä. Menetys on myös kokemus, joka väistämättä jättää meihin jäljen. Menetys ja suru voivat avata silmät myös elämän kauneudelle ja hyvyydelle.
Nyt kun vietimme juuri pyhäinpäivää, on oikea hetki muistuttaa meille kaikille siitä, että aikamme täällä maan päällä on rajallista ja että kannattaa pitää kiinni rakkaistaan nyt vielä, kun he ovat täällä. Kannattaa myös kertoa, että välittää heistä. Joskus se on liian myöhäistä.
Tapsa – Willa Violan hoitaja